Anneli Immonen Hyvinkää 13.9.2007

VR Matkailijat ry

MATKAKERTOMUS

VR Matkailijoiden 1. Armenian matka 27.8.-4.9.2007

“Varuzan työnsi päänsä ulos vaunun ikkunasta…….

Varuzan vilkaisi eteen ja taakse. Hän näki kuinka sähköveturin vaunusto kiemurteli käärmeenä…..” Vardges Petrosjan´n kirjasta Tyhjät tuolit.

Eräänä iltana Marianne sanoi katsovansa minkä näköiseksi minä menen, kun Ilse luki em. kirjan alusta nämä kohdat. Olin tietysti hämmästynyt, kun armenialainen kirja alkaa tällä tavalla, kuin meille VR Matkailijoille kirjoitettu rautatieaiheinen kirja.

Taas kerran, jo kolmannen kerran tänä vuonna, VR Matkailijat olivat lähdössä yhteiselle matkalle. Lentokentälle jokainen saapui omia teitänsä ja siellä kohdattiin väkipaljouden keskellä. Lähtöaula oli tupaten täynnä lähtijöitä, kuka minnekin. Luulen, että Jerevaniin olimme vain me menossa.

Meidän matkalle oli saatu kaksi henkilöä, joita emme tunteneet ennestään. Heikki ja minä siellä infotaulun alla, VR Matkailijoiden logo, kädessä yritimme katsella sillä silmällä vielä puuttuvia matkalaisiamme. Tapasimmekin heidät sitten vasta lähtöportilla. Kaikki mukana ja matka voi alkaa.

Lento Prahaan meni aika nopeasti tarjoiluista nauttien. Prahassa meillä oli aikaa kentällä katsella kauppoja, istuskella kahviloissa ja keskustella keskenämme sekä lueskella, sillä emme poistuneet koneen vaihdon välillä lentoasemalta kaupungille.

Lento Jerevaniin lähti aika myöhään, mutta silti koneessa oli taas tarjoiluja.

Lopunyötä nukuimme ja matka tuntui silläkin välillä menevän nopeasti. Jerevaniin saavuimme 28.8.2007 paikallista aikaa klo 4.10.

Tiistai 28.8.2007.

Sitten alkoikin parin tunnin jonotus. Ensin olimme viisumijonossa ja katselimme, kun luukulla vielä meitä ennen muualta tulleet täyttelivät anomuksiaan. Meille oli annettu hyvät täyttömallit Matka-Agenteilta ja me pääsimmekin aika nopeasti luukulta varsinkin, kun meillä oli tasan 30 USA:n dollaria/passi.

Seuraavaksi menimme passijonoon, joka eteni hitaasti. Siitäkin selvittiin ja olimme keskellä Tax-free- myymälää. Siitä täytyi vain osata mennä läpi ja edessä olivat matkatavarat hihnalla tai maassa.

Matkatavarat tarkastettiin, kysymällä Helsingistä saatua matkatavarakuittia ja kun numerot täsmäsivät pääsimme tulohalliin. Erään matkalaisen tavarat eivät kyllä tulleetkaan. Se vaati omat kuvionsa, jotka Ilse sujuvasti hoiti.

Tulohallissa meitä odotti Marianne oranssissa asussaan ja johdatteli Sos´n pikkubussiin, joka viikon aikana tuli meille hyvinkin tutuksi.

Matka vierastaloon voi alkaa. Tie alussa oli tavallinen, mutta mitä lähemmäs kyläämme, Nazervania, tulimme sitä enemmän auto keikkui. Oli pimeää vielä ja emmekä nähneet tietä, mutta tunsimme sen kuopat. Tätä matkaa kesti n. puolituntia.

Vierastalossa Marianne sanoi, että voimme keskenämme sopia miten huoneet jaetaan. Hän kehotti tutustumaan kaikkiin huoneisiin ensin. Huoneiden valinta kävi nopeasti. Kun me Raijan kanssa kiersimme katsomassa huoneita, niin kaikki muut olivat jo varattuja, paitsi suurin huone jäi meille. Meitä ei yhtään harmittanut tämä yllätysjako!

Saimme jonkin verran aikaa tavaroiden purkamiseen ja lepäämiseen. Minä en muista kumpaa tein, vai teinkö molempia. Kello 9 oli aamiainen vierastalon terassilla. Siinä me sitten viikon aikana nautimme aamiaiset ja illalliset sekä vietimme paljon aikaa yhdessä. Terassille näkyi lumipeitteinen Araratin vuorikin, jos pilvet eivät sitä peittäneet. Joka aamu ja ilta piti tarkistaa Araratin näkyvyys ja ottaa kuvia aina, kun se näyttäytyi lumisine huippuineen.

Marianne piti meille infotilaisuuden kartan äärellä siinä terassilla ja näytti paikkamme kartalta. Marianne sanoi myös, ettei hän ole matkanjohtaja eikä opas, vaan Mahdollistaja ( Mahis).

Tottahan se on, jos Marianne ei olisi järjestänyt matkaan liittyviä asioita Armenian päässä, niin ei tätä meidän matkaammekaan olisi tällaisena matkana voitu tehdä.

Päivällä lähdimme kävelylle kylään. Paikallisen “kylänmiehen” opastuksella kävelimme kylän toiseen päähän. Mielestäni siinä kuumuudessa matka tuntui loputtomalta. Sateenvarjo vähän auttoi polttavalta auringolta. Saavuimme paikalliseen leipomoon. Marianne sanoi, ettei hän tiedä minne tämä kylänmies meidät vie, sillä eri taloissa leivottiin eri päivinä Lavas- leipää ja meidät viedään siihen taloon, missä sinä päivänä leivotaan.

Piha oli levitetty Lavas-leipiä täyteen. Levät olivat ohuita ja aika suuria. Koetimme väistellä leipiä maassa, kun menimme lähemmäs katsomaan miten leipiä tehdään. Yksi henkilö teki palleroita, jotka toinen kaulitsi rieskan kokoisiksi. Kolmas heitteli tätä “pizzanpohjaa” käsivarsillaan ja asetteli sen puolipyöreän kangaspäällysteisen telineen päälle. (teline oli tehty vähän samaan tapaan kuin nypläystyyny, mutta oli pitkänomainen)

Nämä leipojat istuivat terassilla ja lattiassa oli pyöreä kuoppa, joka toimi uunina. Sitä lämmitettiin jostain kauempaa. Em. telineellä Lavas-leipä ikään kuin heitettiin uunin seinälle ja kun niitä oli tarpeeksi monta uunissa laitettiin kansi hetkeksi päälle. Leivät nostettiin maahan suorana jäähtymään, alla oli jotain kankaita.

Meille tarjottiin maistiaisia siinä esittelyn lomassa. Tuotiin myös raikasta vettä ja paikallista juustoa. Kuvasimme tietysti kovasti leipojia ja lapsia.

Seuraavaksi kylänmies johdatti meidät siskonsa taloon siihen lähelle lounaalle. Sisko oli loihtinut meille maittavan lounaan ja pöytään kannettiin aina vain uusia ruokalajeja. Ruoka-astiat eivät mahtuneet pöydälle muuta kuin kerroksittain. Kahvi ja hedelmät saatiin vielä jälkiruuaksi. Tällä siskolla oli neljä lasta ja hän oli kuitenkin niin nuorennäköinen ja kaunis. Heillä oli talon remontti käynnissä, mutta ystävällisesti meidät otettiin vastaan. Lähtiessä ihailin pihan kukkasia ja otin valokuvankin. Olimme kävelleet jokin matkaa poispäin tästä talosta, kun yksi tytöistä juoksi meidät kiinni ja antoi minulle suuren kukkakimpun pihan kukkasista. Harmitti, kun ei ollut antaa hänelle mitään, sillä paikallista rahaahan meillä ei vielä ollut ja eurotkin olivat vierastalossa.

Matka kotiin vierastalolle oli samanlaista kuumuudessa kävelyä. Ilse oli niin kiltti, että järjesti kylänmiehen avustuksella kylältä jonkin auton kyyditsemään Heikkiä ja minua vierastaloon. Huonolla omallatunnolla minä ainakin siinä köröttelin muiden ohi, mutta ikionnellisena, kun ei tarvinnut siinä kuumuudessa kulkea. Kun olin käynyt suihkussa, niin toisetkin, ne reippaat, tulivat jo vierastalolle.

Siinä olikin ohjelmaa lennon jälkeiselle päivälle kylliksi. Illallisen jälkeen emme kuitenkaan malttaneet heti mennä nukkumaan, vaan jäimme juttelemaan Mariannen kanssa terassille. Tällainen oli 1. päivämme, tiistai, Armeniassa.

Keskiviikko. 29.8.2007.

Olimme nukkuneet matkan rasitukset yön ääniä kuunnellen. Niitä olikin koko kirjo. Kaskaat sirittivät koko yön, linnut lauloivat, koira haukkui, kukko kiekui. Yö oli niin lämmin, että nukuimme ikkunat auki, monet ilman peitteitä. Aamulla kukonlaulun jälkeen alkoi kuulua akkunamme alta kaikenlaisia kulkuääniä. Siinä menivät lehmät laitumelle, ihmisiä kulki edestakaisin, samoin autoja. Minua ne eivät häirinneet, en tiedä miten muita! Tuntui, ettei hiljaista hetkeä ollut koskaan yölläkään, jos heräsi.

Aamiaisen jälkeen lähdimme Jerevaniin tutustumaan. Kaksi tärkeää asia hoidettiin tällä retkellä, rahanvaihto ja postimerkit.

Pysähdyimme Armenian kansanmurhan muistomerkille katselemaan sitä ulkoa sekä sisäpuolelta. Sisällä paloi ikuinen tuli ja sen ympärillä olevassa reunuksessa oli neilikoita asetettu pitkin kivipaatta. Hiljainen musiikki soi tässä tilassa ja sen voi kuulla erikohdissa eri voimakkuudella.

Kävimme myös siellä olevassa museossa tutustumassa kansanmurhan historiaan. Alueella oli puisto, johon valtiovieraat ovat vuosien varrella istuttaneet oman puunsa, tästä kertoi vieressä oleva muistolaatta Löysimme sieltä presidentti Tarja Halosen istuttaman puun. Huomasin myös Lech Walesan puun muistolaatan ym.

Seuraavaksi ajoimme Äiti Armenian patsaalle, jonka edessä oli Tuntemattoman sotilaan hauta. Siinä oli joskus palanut myös ikuinen tuli, mutta nyt se oli aivan hylätyn näköinen koko hautamuistomerkki.

Jotenkin tuntui erikoiselta, että näiden muistomerkkien viereisellä tontilla oli huvipuisto!

Katselimme ylhäältä myös kaupunkia ja otimme siitä valokuvia. Marianne näytti kaupungin tärkeimpiä rakennuksia ja paikan minne olimme menossa kaupungin keskustassa.

Saimme kaksi tuntia aikaa tehdä ostoksia tai mitä halusimme. Me Raijan kanssa halusimme kahvia ja niin menimmekin kohta puistossa olevaan kahvilaan puiden alle nauttimaan “kaputsiinot” ja jäätelöt Emme osanneet oikein lähteä kauppoja hakemaan, kun emme olleet vielä tottuneet Armenian kuumuuteen. Näin oli hyvä ja aikanaan palasimme bussille, joka vei meidät takaisin Lauran talolle.

Illallisen Laura ja apulaisensa Tamara olivat päivän aikana loihtineet valmiiksi, niin kuin aina seuraavinakin päivinä. Kun me lähdimme retkille, niin heidän työssä vierastalossa alkoi. Ruuat tehtiin alusta asti itse, joten pilkkomista, paistamista ja keittämistä riitti koko päiväksi, siivouksen ym. lisäksi. Laura valmisti itse kaikki ne makeat hillontapaisetkin, jotka olivat joka aamu erilaisia. Niitä laitettiin Lauran itsensä tekemään luonnon jogurttiin aina aamupalalla, niistä kilpailivat ampiaisetkin meidän kanssa. Jogurttiastiat tyhjenivät joka aamu, sillä pidimme siitä. Kyllä ne muutkin astiat melkein tyhjäksi syötiin joka aterialla. Ruoka oli hyvin paljon kasvispitoista ja aina erilaista; tahnoja, pikkelssejä ja muhennoksia yms. ne olivat aina kylmiä, mutta maistuivat todella meille. Jälkiruuaksi oli yleensä hedelmiä, persikoita, viinirypäleitä, päärynöitä, luumuja ja/tai vesimelonia!

Yhtenä päivänä kannettiin paljon erilaisia kasviksia terassille autosta, joka oli tullut tielle portille niitä myymään. Illalla näimme, että Laura oli täyttänyt neljä suurta lasipurkkia kokonaisilla tomaateilla ja pavuilla yms. Sitten purkit reksattiin puutarhassa kattilassa talven varalle!

Vierastalon puutarhassa kasvoi erilaisia hedelmäpuita ja portin sisäpuolella roikkuivat viinirypäletertut hyvin houkuttelevina.

Puutarhan reunassa oli pieni uima-allas, joka oli joka päivä retkien jälkeen ahkerassa käytössä. Minäkin innokkaasti yhtenä kuumana (kaikki päivät olivat kuumia) päivänä menin sinne uimaan. Ylöstulo olikin sitten ihan erilukunsa, ei tarvittu kuin kolme auttajaa, jotta pääsin pois altaasta. Olisi pitänyt osata oikea tekniikka ylöstulollekin! Seuraavina päivinä suihku oli minun juttuni, kun toiset olivat uimassa.

Torstai 30.8.2007.

Nyt oli vuorossa Echmiadzin, Armenian vatikaani, joka sijaitsee 20 km päässä Jerevanista. Tämä on Armenian Apostolisen kirkon keskus ja se on yksi ensimmäisiä kristillisiä kirkkoja maailmassa. Armenialainen pyhimys Gregor Lusarovitsh oli nähnyt näyn, jossa Kristus laskeutui taivaasta ja kosketti maata kultaisella vasaralla. Paikkaan rakennettiin kirkko. Arkeologiset kaivaukset ovat paljastaneet pakanatemppelin sijainneen nykyisen katedraalin paikalla.

Katedraalissa oli sisällä pieni museo, johon myös tutustuimme. Kirkkoon tuli koko ajan ihmisiä ja kun he poistuivat sieltä, tekivät he sen takaperin ulko-oven ulkopuolelle asti. He eivät käännä selkäänsä Jumalalle, siksi tämä poistulo näin.

Pihalla istuskeli ja kuljeskeli munkkeja, mutta en uskaltanut kuvata heitä.

Täältä ajoimme uhrikirkolle. Siellä siunattiin uhrattavien eläinten kurkkuun laitettava suola, itse eläintä ei siis viedä sisälle kirkkoon, vaan suola. Kirkko oli hyvin vaatimaton sisältä sekä ulkoa. Kirkon pihalla puiden siimeksessä oli ruokailupaikkoja. Kirkon edessä kivellä oli verta, joten aika hiljakkoin oli jokin perhe käynyt uhraamassa jonkin eläimen. He tulevat tänne kirkon mäelle perheen kanssa ja nauttivat sitten uhratun eläimen siellä.

Me emme nauttineet mitään uhrieläintä, vaan maukkaan lounaan pitkän pöydän ääressä kirkon kupeessa. Lounaan tarjosi meille pihapiirissä asuva mies. Hänen vaimonsa oli joutunut sairaalaan, mutta hyvin kävi lounaan laittaminen tältä mieheltäkin. Saimme istua runsaaseen lounaspöytään, vaikka Marianne ei ollut meille sitä etukäteen tilannutkaan. Perhe on kuulemma hyvin vieraanvarainen ja haluaa tarjota vieraille ruokaa.

En ymmärrä kuinka olin niin typerä, etten huolehtinut siitä, että olisimme jättäneet tälle miehelle juomarahaa pöytään. Hän, jos kuka olisi sen ansainnut!

Marianne oli illaksi järjestänyt meille konserttiin liput Jeravenissa. Koko joukko loppujen lopuksi lähti mukaan. Sos tuli busseineen hakemaan meidät illallisen jälkeen ja niin menimme klo 19 konserttisaliin. Sali oli aika vajaa vielä silloin. Konserttikin alkoi vasta puoli tuntia myöhässä, eivät siellä ala koskaan tasan, niin kuin me olemme tottuneet. Väkeä virtasi sisään jatkuvasti, myös esitysten aikana. Monet myös poistuivat ja tulivat taas takaisin. Esitys oli mielenkiintoinen, naislaulaja lauloi monta laulua illan aikana ja välillä oli tanssiesityksiä. Tanssijoilla oli aina erilaiset kauniit puvut joka tanssissa. Eniten pidin nuoren tanssijattaren yksintanssista. Hän oli varmaan hyvin nuori, mutta tanssi mielestäni hyvin ja näki kuinka hän itse nautti siitä. Hänellä oli myös erikoisen kauniit asut molemmissa tanssissaan. Laulajatar oli kuulemma kuuma nimi Jeravanissa. Kerran häntä säesti oma poika jollakin “pillisoittimella”.

Marianne sanoi kotimatkalla, että puuttui kokonaan miehinen edustus ja tosiaan ei koko iltana ollut kuin kolme miestä “pilleineen” soittamassa, eikä yhtään laulamassa.

Tyytyväisenä varmaan me kaikki muistelemme sitä iltaa, sillä olihan se ainutlaatuinen kokemus olla konsertissa Jerevanissa. Monikaan meistä ei ehkä koe sitä uudelleen. Kalevikin löysi tällä matkalla myös vaimolleen tuliaisen!

Perjantai 31.8.2007.

Nyt matkasimme Sevan-järvelle n. 2000 metrin korkeuteen. Matkalla huomasin, että maisema oli vehreämpää kuin kotikylässämme ja sen lähettyvillä. Talot olivat varakkaamman näköisiä ja hotellejakin näkyi lähempänä Sevan-järveä.

Paikanpäällä oli mahdollisuus kiivetä ylös katselemaan silmiä hivelevää maisemaan ylhäältä käsin. Järvi oli suuri ja kirkasvetinen. Monet kävivät uimassa sen raikkaassa syleilyssä. Täällä oli myös matkamuistojen myyjiä, joita ei juurikaan ollut muissa paikoissa. Joka kohteessa oli ollut jonkinlainen matkamuistomyymälä, josta voi ostaa lähinnä kortteja, mutta täällä oli muutakin tavaraa. Marianne kyllä varoitteli, että kauppiaat ovat hinnoitelleet tavarat yläkanttiin, kun tämä on heidän omankin väen virkistäytymispaikka.

Rantaravintolassa lounastimme ja saimme oikein hyvää kalaa. Ainoan kerran koko viikon aikana, sillä Laura ei pitänyt kalasta. Lounaan jälkeen olimmekin valmiit kotimatkalle. Marianne kysyi, jos haluamme juoda kahvit alueen viiden tähden hotellissa. Tietysti olimme utelijaita näkemään paikallisen hotellinkin sisältäkin. Lyhyen matkaa sinne ajettuamme menimme tuloaulan läpi ulos terassille katsomaan millainen hotellin rannan puoleinen näkymä oli. Odottelimme kahville menoa, mutta sitten meille sanottiin, että jokainen voi itse ostaa aulabaarista mitä haluaa. Menimme tilaamaan “kaputsiinot“. Heti alkoi vedenkeittimellä veden keitto ja pussista jauhot keitetyn veden joukkoon ja siitä vain juomaan. Halusin lusikan, jolla voisin sekoittaa juoman sekaisin. Tarjoilija toi sen yhden lusikan, jonka olin pyytänyt eikä muille enää tuotu/ollut. Yhteisellä lusikalla sitten juomia hämmensimme. Ei olisi uskonut, että olemme ***** hotellissa kahvilla. Hotelli on kuulemma hinnoitellut itsensä niin kalliiksi, että vain mafioso-kaverit voivat siellä asustaa. Uima-altaallakin oli vain kourallinen ihmisiä ottamassa aurinkoa ja muutenkin hotelli vaikutti melko tyhjältä. Palvelu ei ole kuuleman mukaan tähtiensä tasoa. Se luokitellaankin muualla *** hotelliksi.

Näimme Tema - matkojen ohjelman seuraavaksi viikoksi ja siinä oli yksi yö tässä hotellissa. Olisikin mielenkiintoista tietää millaista palvelua he saivat siellä ja kuinka hienoja huoneet ovat!

Tutustumisen jälkeen palailimme taas vierastaloon illalliselle.

Lauantai 1.9.2007.

Ilmastossa ei tapahtunut mitään muutosta, vaikka olimme jo syyskuussa, lämmintä riitti.

Muutos oli tapahtunut siinä, että Ilse oli yöllä lähtenyt kotimatkalle, sillä työt kutsuivat häntä jo Suomeen.

Aamulla ensin poikkesimme matkan varrella syvän railon luona ihmettelemässä sitä. Marianne kertoi, että railoa pitkin voi patikoida, eräskin reitti on 8 km pitkä ennen kuin pääsee ylös sieltä. Joku meistä huomasi railon toisella sivulla jonkinlaista liikettä, pieniä valkoisia pisteitä. Kiikarilla nähtiin, että siellä oli ainakin vaalea hevonen ja muita eläimiä. Mietimme miten ne ovat sinne päässeet, koska reunat olivat jyrkkiä ja aika suoriakin. Taas Marianne tuli apuun ja kertoi, että railon toisella puolella aika kaukana on tunneli, jota pitkin eläimet ovat tulleet etsimään syötävää.

Matka jatkui ja nyt oli kohteenamme Amberdin linnoitus, joka sijaitsee 2300 metrin korkeudessa vuoristossa, joita kutsutaan Armenian Alpeiksi. Linnoituksen perustivat 700-luvulla armenialaiset prinssit.

Täällä oli mahdollisuus tutustua linnoituksen raunioihin ja kävellä mahtavassa vuoristomaisemassa. Siinä kahvi nauttiessamme tulivat possut katselemaan löytyisikö myös heille jotain syötävää. Nämä possut olivat siellä irti niin kuin muutakin eläimet matkan varrella. Näimme suuria laumoja lehmiä ja lampaita paimenineen.

Lampaat olivat jännästi ympyrässä toisissaan kiinni tiiviinä mattona. Mietimme mikä tarkoitus tällä yhteisesiintymällä on? Voisiko olla, ettei olisi niin kuuma, vaikka tuntuisi päinvastoin olevan vielä kuumempi olla kylki kyljessä. Se jäi arvoitukseksi!

Lehmät olivat yleensä ottaen laihoja ja tuntui, ettei maassa ollut mitään syötävää, mutta siinä paimenet niitä vain paimensivat.

Sunnuntai 2.9.2007.

Geghardin luolaluostari oli sunnuntain ensimmäinen kohteemme. Saavuttuamme alueelle oli parkkipaikka aivan täynnä autoja ja väkeä oli paljon liikkeellä, sillä paikalliset kävivät täällä viikonloppuisin tutustumisretkellä niin kuin mekin. Näimme kannettavan uhrilampaita aina kahden miehen voimin jaloista kiinni pitäen luolaluostarin uhri-/teurastuspaikalle.

Tienvarrella myytiin suuria leipiä, jotka olivat hyvin houkuttavan näköisiä. Niitä leivotaan vain tällä ja Garnin alueella ja tekijät itse ovat niitä myymässä. Marianne osti meille lounaaksi sellaisen leivän. Se oli ehkä enemmän pullan tapaista. Hyvältä se maistui ja ostin itsekin puolikkaan kotiin tuliaisiksi. Pähkinöistä oli tehty makeita tankoja, jotka olivat kauniin ruskeita ja kiiltäviä, tosi houkuttelevan näköisiä. Ne olivat ainakin Ninan tuliaisostoksia. Kalevi auttoi erästä seppeleen myyjää kaupittelemalla meille seppeleitä, kun tämä itse teki niitä lisää. Siinä he istuivat samalla muurin pätkällä vierekkäin. Ei tainnut syntyä yhtään kauppaa, mutta yritys kuitenkin oli hyvä.

Se mikä pisti silmään, kun katseli paikallisia naisia siellä luostarin alueella ja matkalla sinne He olivat hyvin korkeakorkoisissa kengissä (tie oli mukulakivinen ja ylämäkeä mennessä) ja olivat pukeutuneet varmaan parhaimpiin vaatteisiinsa, sillä oli kultaa, rimpsua ja volangeja melkein jokaisen asussa.

Geghardin luolaluostari on erinomainen esimerkki keskiaikaisesta arkkitehtuurista Armeniassa. Näiden vuoriin kaiverrettujen rakennusten historioita ei tarkkaan tiedetä. Pääkirkko lienee rakennettu vuonna 1215. Siitä johtaa kallioon kaiverrettu käytävä, jonka päässä on luolakirkko. Akustiikka kirkossa on huikea, joidenkin äänien jälkikaiku saattaa kestää jopa 30-60 sekuntia. Vuoristopuro juoksee kirkon sisällä.

Saimme aikaa kierrellä täällä alueella. Kävin kirkossa, jossa oli parhaillaan jumalanpalvelus menossa ja tilaan ei tietenkään päässyt kuin ovelta kurkistamaan. Papilla oli aika erikoinen kaapu päällään ja hän selin oveen, ettei hänestä näkynyt kuin selkä ja päässä oli aika ihmeellinen päähine, joka kapeni ylöspäin.

Etuosassa oli tämä vuoristopuro, jolla piti olla parantava vaikutus. Raija sanoikin minulle, että käy siellä sen kätesi kanssa, ettei se enää särkisi.

Menin kyllä aika lähelle puroa, mutta siinä oli kova tungos ja kun katsoin sitä vettä, niin uskoni horjui ja niin jäi käteni parantamatta.

Pihalla istuessamme kuulimme kirkkokuoron laulua kirkosta. Marianne kertoi, että se on hyvin kuuluisa kuoro siellä. Naisäänet kuulostavat kuin huilun ääniltä. Marianne oli järjestänyt kuorolle Suomen kiertueen ja levytysmahdollisuuden. Levyä voi ostaa vain häneltä ja kuorolta. Se oli meidänkin ostettavissa vierastalossa. Kyllä se onkin hieno levy, olen kuunnellut sitä tätä kirjoittaessani.

Ryhmäläiset kiipesivät kaikki portaat, joita alueella oli eri kohteisiin, mutta oli monia portaita, joista ei päässyt kuitenkaan luoliin.

Pihan perällä aidan takana oli uhrien teurastuspaikka, sinne en halunnut edes kurkistaa. Jotkut kävivät siellä, mutta ei onneksi ollut uhriteurastusta.

Jotkut saivat kuvan pikkuenkelistä, joka oli tullut todennäköisesti kirkkoon kastettavaksi. Hänet oli tosiaan puettu kuin enkeli, valkoinen kaunis pitkä puku päällä. Hän oli jo niin suuri, että itse käveli äidin kädestä kiinni pitäen.

Täältä jatkoimme katsomaan Garnia, joka on ainoa alkuperäiseen muotoonsa restauroitu pakanatemppeli. Se rakennettiin 100-luvalla eKr. armenialaisen pakanajumalan Mitran kunniaksi. Armenian otettua kristinuskon valtionuskonnokseen vuonna 301 Garni roomalaiskylpylöineen oli kuninkaiden kesäasunto vuosisatojen aikana. Arabit tuhosivat Garnin, mutta se rakennettiin uudelleen 1000-luvulla. Garni sijaitsee silmiähivelevässä maisemassa vuoren reunalla.

Marianne sai avaimen portilta entisöityyn kylpylärakennukseen. Siellä oli tehty entisennäköisiä penkin jalkoja ja penkkejä kuvitellulle kohdille. Rakennuksen perällä oli aito mosaiikki osittain säilynyt lattiassa.

Kiertelimme alueella ihaillen vuoristomaisemaa alueen laidalla.

Kotimatkalla poikkesimme viikonlopputorilla Jerevanissa tekemässä tuliaisostoksia, saimme aikaa pari tuntia tutustua tähän laajaan torialueeseen.

Maanantai 3.9.2007.

Vieraillaan Khor Virapissa, Armenian kristinuskon keitaassa. Silkkitie Aasiasta Eurooppaan kulki Armenian entisen pääkaupungin Artasaht´in kautta. Vuonna 189 eKr. perustettu Artasaht oli Armenian pääkaupunki 600 vuoden ajan. Muutaman sadan metrin päässä Turkin rajasta sijaitseva Khor Virap on muinaisessa Artasahtissa Ararat - laaksossa, jonne Nooan arkki rantautui. Khor Virapia pidetään Armenian kristinuskon kehtona. Kristinuskon julistaja ja sittemmin pyhimykseksi julistettu Gregory Lusarovitsh oli julman kuninkaan Tradat III:n vankina kukkulaan kaivetussa montussa 13 vuotta. Kerrotaan, että Gregory paransi kuninkaan mielitaudista, ja tästä kiitollisena kuningas vapautti Gregorin ja julisti kristinuskon valtionuskonnoksi vuonna 301.

Kun saavuimme Khor Virapiin, niin hyökkäsivät lintukauppiaat meidän kimppuun myymään kyyhkyjä, jotka olisimme voineet laskea vapaaksi. Emme halunneet ostaa, mutta kauppiaat olivat sitkeästi vain mukana kun nousimme ylös mäelle. Eivät vähällä uskoneet, ettemme osta niitä.

Armenian kristinuskon kehto oli suljettu pihapiiri, sillä asui yksi ainoa munkki, jota emme kuitenkaan nähneet. Kävimme rakennuksessa, josta pääsi siihen monttuun, jossa Gregory oli ollut vankina. Kuvasimme montussa kävijät ylöstullessa montun suulla. Monttuun oli aika hankala mennä, ymmärsin että siinä oli määrätty tekniikka, miten sinne pääsi ja samoin pois sieltä. Toisessa nurkkauksessa oli myös samantapainen monttu.

Kirkon edustalla istuskeli suntio, jolla oli mahtavat viikset. Kyselin Mariannelta, voisiko häntä kuvata. Marianne sanoi, että kuvaa vaan, he täällä tykkäävät siitä. Kun kuvasin suntiota, niin kaksi hänen kaveriaankin halusi kuvaan. Heille piti heti näyttää miltä he kuvissa näyttivät ja näki kuinka mielissään he olivat kuvistaan. Kyselimme suntiolta, että kuinka kauan kestää kasvattaa noin mahtavia viiksiä? Hän sanoi, että neljä vuotta, mutta minusta se oli kovin lyhyt aika. Hänellä olivat myös aika pitkät ja kauniit hiukset, erilaiset kuin kavereillaan.

Täältä ajelimme sitten ihan toisenlaiseen tunnelmaan eli menimme kierrokselle ja maistiaisiin konjakkitehtaalle. Tehdas oli perustettu 1877 alun perin, mutta uusin omistaja oli 2000-luvulta. Tehdasalue oli suuri, sen pihan läpi meidät johdatettiin museoon. Teimme museokierroksen ja jatkoimme matkaa kellariin maistelemaan erittäin vanhoja viinejä, kolmea eri lajia. Näitä viinejä ei ole edes myynnissä. Tosin yhden laskemista myyntiin harkitaan! Täältä meidät vietiin taas eri rakennukseen, jossa oli konjakkimaistiaiset ja pientä purtavaa. Vihdoin pääsimme itse asiaan eli ostamaan tuliaiskonjakit.

Nyt olikin palattava vierastaloon pakkaamaan, sillä aamulla oli aikainen lähtö lentokentälle.

Erilaisia asioita viikon varrelta vielä tulee mieleen;

Tienvarrella kylään kulki putki, n. metrin korkeudella maasta ja se teki aina välillä nousuja ylös ja laskuja alas. Putki oli jostain kohdin poikki ja sitä korjattiin. Osan matkaa se oli aika uuden näköistä. Mietimme mikä putki se on. Emme saaneet oikein vastausta, mutta arveluksi kai jäi, että se olisi kaasuputki. Kylään tuli vesi vuorilta ja ainakin Lauran taloon koko ajan ilman katkoksia ja vettä ei tarvinnut edes säästää. Se olikin meidän pelastus, sillä aina oli joku täyttämässä juomapulloaan terassin kraanasta retkille lähtiessä ja muutenkin. Vesi oli hyvänmakuista ja siitä ei kukaan tullut kipeäksi.

Maisemassa näimme paljon roskia tienvarsilla. Vanhat auton luurangot olivat joko tienlaidassa tai sitten vähän kauempana maisemaa rumentamassa.

Talojen luurankoja näimme paljon, varsinkin Nazervanin lähellä oli kokonainen kylä rakennettu puolivalmiiksi, taloissa seinät ja katot, mutta kylä oli asumaton ja talot jääneet keskeneräisiksi. Marianne sanoi, että sinne oli luvattu vetää sähköt ja vesijohto, mutta kun rahaa ei ole, niin niitä ei tullut ja talot jäivät kesken. Muuallakin nähtiin talojen luurankoja, mutta ei mielestäni näin paljon.

Jerevanissa oli myös eräs rakennuskompleksi jäänyt osittain kesken, suunnitelmat olivat olleet suuret Neuvostoliiton aikana. Näiden rakennusten oli määrä näkyä lentokoneisiin ja ne muodostaisivat kirjaimet CCCP, mutta tämä P-rakennus oli jäänyt kesken ja oli sitä vieläkin.

Armenia itsenäistyi vuonna 1991 ja valtio on köyhä, työttömyyskin on 40 %.

Tiet lähellä Jerevania ja osin sielläkin olivat huonoja. Kylätiessämme oli aika usein koko tien leveydeltä olevia kohtia, ehkä 10-25 cm levyisiä tien pintaa rikkomalla tehtyjä ojia. Niissä nähtävästi kulki jokin putki tai vastaava. Ojaa oli peitetty ehkä puoleen väliin, mutta siinä oli selvästi tiessä railo, jota autoilijat taitojensa mukaan eri tavoin ylittivät. Näistä suurimmaksi osaksi johtui, että saimme aina keikkuvaa kyytiä Sos´in kyyditessä meitä. Rahaa ei ollut tien korjauksiin!

Kun ajelimme Sevan-järvelle ja Araratin laaksoon, tiet siellä olivat enimmäkseen paljon parempia kuin em. tiet. Maisemissakin oli Jerevanin läheisyyteen verraten aika suuri ero, sillä molemmissa paikoissa oli paljon vehreämpää kuin esim. meidän Nazervanin kylän ympärisössä.

Kaikki muut ohjelman mukaiset asiat toteutuivat, vain illallinen Jerevanissa jäi syömättä??

Matkanjohtaja antoi erään herrasmiehen kantaa laukkuaan aina kun kiivettiin jonnekin ylös. Kiitokseksi siitä sain usein kukkia tai joitain erikoiskasveja, jotka tietysti piti tuoda Suomeen asti.

Ryhmämme oli aivan mahtava, jotenkin niin yhteen hitsautunut, että bussimatkatkin olivat mukavia. Iltaisin terassilla oli hauskaa. Juteltiin paljon keskenämme ja Mariannen kanssa sekä luettiin hauskoja juttuja lehdestä, Reka oli ehtymätön määrä sudokuja täytettävänään.

Kerran yritimme kurkistella rajanaapurin syntymäpäiväjuhlia katon reunasta, mutta emme saaneet oikein selvää tanssittiinko siellä vai oliko vain muuten kivaa.

Lämmintä oli joka päivä yli 30 astetta. Taisivat eräät mitata huoneessaan 37 astettakin ampiaisten kera. Erään kerran Kalevilla oli lämpömittari mukana autossa, ja kun tulimme lounaalta oli auton sisällä 44 astetta lämmintä. Huumori ja vesi olivat ne elementit, jotka auttoivat meitä kestämään kuumuuden eli sitä ei aina noteerannut, kun oli muuten niin hyvä olla.

Marianne totesikin, että on hänellä sopeutumista uuteen ryhmään, jonka jäsenet eivät tunne toisiaan, kun tämä teidän ryhmän on ollut niin mahtava.

Tiistai 4.9.2007.

Illalla olimme jo pakanneet laukkumme ja klo 2.30 saimme kupillisen kahvia

Sos oli tullut hakemaan meidät klo 2.45 lentoasemalle. Siellä oli yllättävän paljon väkeä ja saimme jonotella neljässä eri jonossa ennen kuin pääsimme lentokoneeseen. Täällä oli käytössä ns. bio-tunnistaminen. Lähtöselvityksessä molemmat etusormet kuvattiin eli otettiin sormenjäljet. Lähtöportilla taas uudelleen toinen etusormi kuvattiin ennen kuin päästiin koneeseen.

Prahassa meillä oli 6 tunnin odotus ennen kuin koneemme Helsinkiin lähti.

Menimme aika pian lähtöportille ja siellä aika kului mielestäni taas yllättävänkin hyvin. Olemme melkein koko ryhmä yhdessä ja viihdyimme. Siellä hallissa oli kauppoja ja ravintoloita, joten niissäkin vietimme aikaa.

Koimme yllätyksen, kun vähän ennen koneeseen nousua meidän koko ryhmään kuulutettiin tiskille. Siinä varmistettiin matkatavaralapuista, että matkalaukkumme varmasti siirtyisivät samaan koneeseen meidän kanssamme. Tästä huolimatta kaksi matkalaukkua jäi saapumatta Helsinkiin. Toinen ainakin tuli sitten torstai-iltana kotiin.

Näin oli tämä jännittävä matka tehty. Minä en osannut odottaa matkalta mitään erikoisesta, kun en tiennyt juurikaan mitään Armeniasta. Matka oli minusta kuitenkin positiivinen yllätys. Joku meistä sanoi, että haluasikin matkustaa uudelleen, mutta keväällä, jolloin luonto on kaunista.

Toivon, että Ilsen mukaan löytämät, Tuula ja Ninakin tunsivat kuuluvansa joukkoon, vaikka ensi kertaa olivatkin yhteisellä VR Matkailijoiden matkalla.

Suurkiitokset Mariannelle ja Ilselle, että saimme tehdä tämän matkan!!

“Turistiryhmien tavoittamattomissa avautuu uusi maailma” Kirjasta Reissu Nainen.

Kiitos kaikille, olitte tosi mahtavia matkatovereita!

Anneli

Palaa takaisin VR Matkailijat ry:n sivulle