VR MATKAILIJAT  ry                                                MATKAKERTOMUS    
Seija Kuusinen

Kesäretkellä Mäntässä lauantaina 6.6.2009
yhdessä VR kirjallisen yhdistyksen jäsenten kanssa

Lähdimme Helsingin Rautatientorilta Pohjolan Liikenteen bussilla kohti Mänttää, jonne saavuimme G A Serlachiuksen museolle, Valkoinen talo, aivan suunnitelman mukaisesti, kiitos hyvän bussinkuljettajan Kari Ryytyn. Aikataulu ei antanut mahdollisuutta pysähtyä ja joimmekin kahvit pullan kera ajon aikana; Marja, Milja ja Pirjo ystävällisesti toimivat tarjoilijoina bussin kapealla käytävällä.
Saavuttuamme nautimme toiset kahvit maittavan korvapuustin kera patruuna Gustafin nuoremman tyttären mukaan nimetyssä Cafe Sississä ja siirryimme katsomaan
Serlachiuksen tarina-filmiä, paperiteollisuuden historiasta.
Apteekkari G.A. Serlachius tuli vuonna 1868 Mänttään perustaakseen sinne puuhiomon. Paperimassan tekeminen puusta oli aikansa huipputeknologiaa, ja toivo nopeasta rikastumisesta veti liikemiehiä kaikkialla Suomessa koskien ääreen.
Serlachiukselle Mäntän tehtaat tuottivat enemmän huolia kuin rahaa. Mäntälle tehtaan perustaminen oli kuitenkin sen siihenastisen historian tärkein tapahtuma. Paikkakunnasta kehittyi vähitellen tyypillinen suomalainen paperiteollisuustaajama, jossa elettiin yhtiön ehdoilla ja yhtiön kotkan siipien suojassa. Serlachiukset pysyivät yhtiön johdossa neljä miespolvea ja mänttäläiset kasvoivat sukupolvi toisensa jälkeen tehtaan miehiksi ja naisiksi. Samalla yhtiö kasvoi: ostettiin Tako Tampereelta, Kankaan paperitehdas Jyväskylästä, Kolhon saha ja monia muita tehtaita eri paikkakunnilta. Mäntästä tuli valtakunnallisen metsäteollisuuskonsernin keskus.
Neljä Serlachiusta - G.A., Gösta, R. Erik ja Gustaf - johtivat kukin yhtiötä oman aikansa hengessä. Heidän ja heidän johdossaan olleiden ihmisten työn tuloksena pienestä puuhiomosta kasvoi ensin iso paperitehdas, sitten valtakunnallinen metsäteollisuuskonserni. Laajeneminen ja tekninen kehitys johtivat lähes jatkuvaan tuotannon kasvamiseen. Lopulta yhtiö fuusioitui kilpailijansa kanssa maailmanlaajuista tuotantoa ja toimintaa harjoittavaksi jättikonserniksi.

Gösta Serlachiuksen rakentaessa 1930-luvulla yhtiölleen uutta pääkonttoria haluttiin kuitenkin kertoa nimenomaan yhtiön syntyajoista maalauttamalla konttorin keskeisimpään tilaan friisi, jossa kerrottiin patruunan saapumisesta, puuhiomon rakentamisesta sekä tuotannon ja kaupankäynnin alkamisesta. Friisin maalannut taiteilija Lennart Segerstråle antoi tehtaiden perustamiselle työssään myyttisiä sävyjä korostamalla patruunan päättäväisyyttä ja hänen työmiestensä sitkeyttä vaikeissa olosuhteissa.
Miksi G.A. Serlachius tuli juuri Mänttään? Häntä veti paikkakunnalle kolme asiaa: energia, raaka-aine ja työvoiman saatavuus. Mäntässä oli halvahko koski, johon Serlachiuksen rahat riittivät, paljon halpaa puuta hiokkeen tekoon ja riittävästi maalaisväestöä, jonka parista voitiin värvätä hiomoon työntekijöitä. Näistä eväistä syntyi mänttäläinen teollisuus.
G.A. Serlachius Oy:n Mäntässä elettiin aina - katsantokannasta riippuen - joko tehtaan valossa tai varjossa.Tehtaiden keskeinen asema, patruunoiden patriarkalismi ja yhtiön sosiaalinen toiminta johtivat siihen, että mänttäläinen yksilö oli yhtiön kanssa tekemisissä lähes kaikilla mahdollisilla elämänalueilla. Historiallisista syistä yhtiö hoiti myös monia normaalisti kunnille tai valtiolle kuuluvia tehtäviä. Tilanne muuttui vasta 1970-luvulla, jolloin yhtiö alkoi pyrkiä järjestelmällisesti eroon yhteisöllisistä velvollisuuksistaan.
Mäntässä paperintuotanto ja normaali elämänmeno on keskeytynyt sotien vuoksi kolme kertaa: 1918 sisällissodan, 1939-1940 Talvisodan ja 1941-1944 jatkosodan vuoksi. Vaikka itse sotiminen on pääosin tapahtunut muualla, kriisikaudet ovat vaikuttaneet paikkakunnan oloihin monin tavoin. Miesten ollessa sotimassa naiset ovat ottaneet vastuuta tehtaiden pyörittämisestä, ja tehtaiden tuotantoa on suunnattu sotatarviketuotantoon.

Museon yläkerran näyttely kertoi Lapsuuden tarinoita useiden sukupolvien muisteluksien kautta. Astuimme valtavalle pelilaudalle, joka vei lapsuusmuistosta ja näyttelykohteesta toiseen.
Lauraakin, 10 vuotta, tämä näytti kiinnostavan. "Päädyimme tekemään näyttelyn, joka on häpeämättömän nostalginen. Näin se kuvastaa parhaiten niitä tunnelmia, joita lapsuuden muistot useimmissa herättävät. Perinneaineistotkin paljastavat, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä aurinkoisemmalta oma lapsuus alkaa tuntua ", kertoo näyttelyn sisältösuunnittelija Päivi Viherkoski.
Tutustuimme Sodan muistoja ja Veteraani -näyttelyyn museon kahdessa kerroksessa.   Veteraanipariskunnan kodin lisäksi museon toisessa kerroksessa kohdataan omaisen kuoleman tuoma suru. Lesken suru, orvon ikävä kertoo seitsemän lesken ja kolmen orvon kokemukset läheisen menehdyttyä sodassa.
Loivaliikkeisemmiltä aika kylläkin loppui, mielenkiintoa olisi riittänyt kosolti enemmän. Veteraanit-näyttely vei sodasta selvinneen pariskunnan kotiin, jonka huoneissa sota yllättäen näkyy ja kuuluu. Sota vyöryi iholle asunnon seinistä ja katosta kuvina, ääninä ja elokuvana. Jos katsoi tarkasti, löysi asunnon sisustuksesta ja esineistä runsaasti viittauksia sota-ajan tapahtumiin.
Eteinen - sotaan lähtö
Astut kynnyksen yli. Seinät kuiskivat sotaan lähdön tunnelmia. Katsot lipaston peiliin. Se heijastaa huoneen näkymiä - sinut ja lukemattomien sotaan lähteneiden nuorten kasvot.
"Ja sitten meidät vietiin. Sillonhan sitä ei osannut vielä arvata että mitä on tulossa, että sitä vaan mentiin mihin vietiin."
Keittiö - odotus ja pelko
Keittiön pöydälle on jo katettu lautaset. Istahdat syömään. Lautaset ovat täynnä odotusta, väikkyviä tuokiokuvia rintaman leppoisista hetkistä. Katseesi kiertää keittiön perälle; taistelu on alkanut ja korsu vavahtelee keskityksessä.
”Tammikuun kuudes päivä mää sinne menin, -43. Rintamalla oli silloin hämmästyttävän hiljaista, ei kuulunut mitään ammuntaa. Mää aattelin että ai tämmöstäkös tää sota nyt sitten onkin. Että eihän täällä mitään tapahdu. Eikä mulla mitään semmosta pelon tunnetta ollut, kun ei siellä mitään kuulunutkaan."
Olohuone – hengenvaara
Käyt peremmälle, teet olosi mukavaksi - vai teetkö? Sota vyöryy seiniltä. Vihollinen tulee jo kohti.
"Meistä oikeella hyppi venäläisiä juoksuhautaan. Se yks vartiomies suolas ne siihen. Ampui lippaan, meni hakeen toista. Sillä aikaa niitä oli kymmeniä toisia tulossa siitä samasta piikkilangan aukosta asemiin. Tämä vartiomies heittäytyi niin kuin kuolleeks siihen niiden venäläisten kaatuneiden sekaan ja ne venäläiset juoksi siitä hänen ylitseen. Sitä mää ihmettelen että se selvis siitä. Se oli kiperä tilanne."
Vessa - haavoittuminen ja kuolema
Horjahdat lattialle. Makaat haavoittuneena ja pommikoneet vyöryvät ylitsesi.
"Luultavasti olin tajuissani. Veivät mut kantamalla joukkosidontapaikalle, ja siitä sitten autolla kenttäsairaalaan. Siellä ne sit pisti mut pöydälle. Hengitys kulki suoraan haavasta ja se piti pahaa ääntä.
Ne leikkas sen sirpaleen siitä. Ja ne sanoi että kyllä sen mies kestää, ne sanoi ettei ne kerkiä siinä mitään puudutuksia tekemään, enkä minä siinä oikein mitään tuntenutkaan. Sitten kun vähän aikaa kului niin ne kivut oli kovat."
Televisiohuone - sota loppuu
Päätät jäädä hetkeksi televisiota katsomaan. Ohjelma kertoo menetetystä Karjalasta. Sota on päättynyt.
"Rauhan tultua venäläiset tuli perässä ja me kävellä lopsuteltiin eellä, luovutettiin aluetta. Venäläiset määräsi vauhdin, että millä nopeudella piti lähtee.
Sieltä tultiin tänne Keski-Suomeen päin. Ne tuli ite tankeilla ja meillä oli hevoset ja monot vaan. Ne ajo tankeilla ja panssarivaunuilla perässä. Ja meinas tulla kantapäille. Mutta ei ne ampunu, niin paljon niillä oli kuria. Sillä lailla tultiin tähän nykyselle rajalle asti."
Makuuhuone – sopeutuminen
Päivä on ottanut voimille. Kävisitkö jo lepäämään? Mutta ne unet vaivaavat välillä. Vai vieläkö täyttäisit ristikoita?
"Ensimmäinen tunne oli semmonen tyhjyyden tunne. Ku mä olin nuorena miehenä 18-vuotiaana mennyt sotaan, ja sitten olin ollut yli kolme ja puoli vuotta armeijan leivissä, mistään ei tarvinnut pitää itte huolta, armeija piti kaikesta, ruuasta ja vaatteista, aseistakin huolen. Sitten tuli semmonen että mitäs täs nyt tehään? Nythän täs täytyy ite ruveta ajattelemaan, elämää eteenpäin. Se oli niinku ensimmäinen tunne se, että mitäs täs nyt alotetaan."

Rouva kertoi eloisasti kuvia ja ääniä apunaan käyttäen omien vanhempiensa tarinan kautta sota-ajasta ja sen jälkeisestä elämästä Mäntän ja Vilppulan seudulla; mielenkiintoista.

Sota-ajan kokemukset kuultiin veteraanien omin äänenpainoin. Aikojen saatossa suhtautuminen veteraaneihin on vaihdellut: toisinaan heitä on kohdeltu sankareina, toisinaan taas vastassa on ollut ankaraa arvostelua. Tässä näyttelyssä tekijät eivät ole halunneet ennalta määritellä tulokulmaa aiheeseen, vaan veteraanit näyttäytyvät yksilöinä, jotka ovat kokeneet sodan kukin omalla tavallaan ja suhtautuvat sotaan ja viholliseen eri tavoin. Aloite hankkeeseen tuli suoraan veteraaneilta. Se käynnistyi vuonna 2004, kun G.A. Serlachius -museo haastatteli yhdessä Mäntän, Kuoreveden ja Vilppulan sotaveteraanien perinnetoimikunnan kanssa 144 sotaveteraania, sotainvalidia, lottaa sekä kotirintamalla sodan kokenutta henkilöä. Jopa näyttelyssä kuultavien kertomusten esittäjät ovat veteraaneja. Näyttelyn spiikit valmistuivat Kaija Juurikkalan ohjauksessa Kyyhkylän kuntoutuskeskuksessa.

Mäntän kirkko
Opas kertoi meille vuonna 1928 valmistuneesta kauniista kirkosta, jonka G.A. Serlachius lahjoitti seurakunnalle. Kirkko sijaitsee aivan Valkoisen talon naapurissa. Mäntän seurakunta erotettiin omaksi seurakunnakseen Vilppulasta 1921. Vuorineuvos Gösta Serlachius oli ajanut hanketta ponnekkaasti, Porvoon hiippakunnan tuomiokapituli myöntyi anomukseen edellytyksellä, että G.A. Serlachius Oy  rakentaa omalla kustannuksellaan kirkon, hautausmaan ja pappilan. Kirkko vihittiin käyttöönsä G.A. Serlachius Oy:n 60-vuotisjuhlien yhteydessä. Se on arkkitehti W.G. Palmqvistin suunnittelema kivikirkko, alttaritaulu on taidemaalari Alvar Cawénin tekemä  ja kansallisveistäjä Hannes Autereen käsialaa on puuveistoskoristeet. Kirkkoon hankittiin ranskalaisen Cavaille-Coll & Convers -yhtiön rakentamat suomalaisittain ainutlaatuiset urut.
Vuonna 2003 Mäntän kirkkoon hankittiin Hollannista uudet J.L. Van den Heuvel orgelbouw:n rakentamat 30 äänikertaiset urut. Uusien urkujen hankintaan osallistui R. Erik Serlachiuksen Säätiö merkittävällä lahjoituksella. Vuonna 1957 Mänttä siirtyi juuri perustettuun Lapuan hiippakuntaan Tampereen hiippakunnasta. Vuoden 2009 alusta Vilppulan seurakunta liittyi Mäntän seurakuntaan.

Lounaspaikkamme oli kahvila-ravintola Autereen tupa, Joenniemen kartanon, Gösta Serlachiuksen taidemuseon pihapiirissä, kulttuurihistoriallisesti arvokkaassa entisessä pehtoorin talossa. Nimensä tupa on saanut suomalaisen puunveiston mestarin kuvanveistäjä Hannes Autereen mukaan. Rakennuksen kuistilla ja sisätiloissa on Autereen veistotaidetta. Tuvan noutopöydässä piti olla tarjolla: alkupaloiksi kylmät kalat ja salaatit, lämpimäksi ruuaksi liha- kala- ja kasvisruokaa sekä jälkiruoka ja kahvi. Kalat kyllä pääosin tulivat pöytään, kun olimme jo ruokamme noutaneet ja syöneet. Ei ruuassa mitään vikaa ollut!

Gösta Serlachiuksen taidemuseo
Täällä meitä odotti yllätys: Opasta ei ensin ollutkaan, mutta sattuman kautta sellaisen sitten saimme ja hyvä hän olikin; näimme ja kuulimme yhden Pohjoismaiden merkittävimmän yksityisen kokoelman taideaarteista: Albert Edelfeltin, Akseli Gallen-Kallelan, Hugo Simbergin, Helene Schjerfbeckin ja Emil Wikströmin teoksista.
Näyttelyssä oli esillä kultakauden mestarien lisäksi ripaus nykytaidetta, mitä ei Joenniemessä juuri ennen ole nähty.
Tutkija Suvi-Mari Eteläisen mukaan lapsuuden kuvaaminen maalaustaiteessa on varsin uutta: "Vasta 1800-luvulla alettiin lapset nähdä lapsina. Sitä ennen lapset kuvattiin kuten aikuiset, mutta vain pienemmässä koossa tai lapset esiintyivät esimerkiksi vallattomien Amor-enkeleiden hahmoissa."
Taidenäyttely esitteli myös näkökulmia äitiyteen. Pitkään äitiys on ollut osa harmonisen perhe-elämän kuvausta. Kuitenkin viime vuosina taiteilijat ovat alkaneet tuoda esille äitien vaiettuja tunteita ja hämmennystä, mistä esimerkkinä olivat Minna Havukaisen valokuvat.
Yläkertaan rakennettiin uutta näyttelyä ja sinne emme päässeet ollenkaan.

Ostoksilla Vilpun Vinttissä
Saatavilla oli neljän eri yrityksen tuotteita: käsitöitä ja paikallisia herkkuja; kyllä me ostimmekin.
Oli speltti- ja tattarijauhoja, talkkunaa, marjamuroja ja -rouheita, leivonnaisia.  Rehellisesti luomua, mehuissakaan ei liikaa sokeria. Oli tauluja, vaatteita, leluja, saunatuotteita, tuoksuöljyjä, luomukosmetiikkaa ja vaikka mitä, gluteenitonta  lakritsiakin. Tilauksesta Vintillä voi saada hyvän olon hoitoja: intialaista päähierontaa, reikihoitoja yms.

Lähtökahvit Peltolan luomutilalla Vilppulassa.
Kahvin aikana isäntä kertoi elämästä tilalla; miten luomutilan pidostakin on kokonaan luovuttu ja siirrytty maatilamatkailuun. Tilalla pidetään paljon pikkujouluja ja muita juhlia. Emännän valmistama ruoka on kuuluisaa maittavuudestaan, moni matkalainen toivoikin, että ruokailumme olisi ollut siellä. Isännän sairastuttua piti tilalla siis aloittaa uudenlaiset kuviot ja emännän ideasta syntyi, isännän vastuksesta huolimatta, maatilamatkailu; johon he nyttemmin ovat todella tyytyväisiä. Nuorin tytär on toiminnassa mukana ja tulee sitä jatkamaan.

Reittimme  matkailutoimisto oli suunnitellut hyvin, se jatkui koko ajan juohevasti paluusuuntaan.

Mänttä-Vilppulan Matkailun, Sissi Cafessa meille kahvia kaatanut, Maija emäntä soitti noin viikko paluumme jälkeen ja kysyi mitä olimme matkasta pitäneet, varsin huomaavaista!
Lähempänä jos olisi, niin lähtisin katsomaan taidemuseon uutta näyttelyä.

Kiitoksia kaikille osallistumisesta ja Hyvää Kesää!
Seija